Blogi

Elämänfilosofiaa äärellisyyden kautta

Kirjoittanut 25.10.2019 No Comments

Lukiolaisten toinen filosofian kurssi käsittelee arvoteoriaa, normatiivista etiikkaa ja elämänfilosofiaa. Olen pitänyt kiinni siitä, ettei kurssin loppuun sijoittuvassa elämänfilosofiassa oikaista ja kiirehditä. Etsiessään vastausta kysymykseen hyvästä elämästä elämänfilosofia tuo filosofian lähelle opiskelijaa ja tämän elämäntapaa. Kutsun kurssin päättävää kohokohtaa filosofiseksi thanatologiaksi, kuoleman filosofiaksi. Silloin arvioimme, miten kuolema valottaa ihmisen hyvän elämän ja moraaliset ponnistelut ja miten filosofia voi auttaa meitä käsittelemään äärellisyyttämme.

Oppilaat tuntevat tässä vaiheessa filosofian menetelmät eivätkä häkelly erikoisistakaan ajatuskokeista. Päivän ensimmäiseen ajatuskokeeseen johdattaa elokuvanäyte, Neil Jordanin Interview with the Vampire. Valitussa kohtauksessa korea vampyyri kysyy kuolemattomuutta haluavalta, ymmärtääkö tämä yhtään pyyntönsä sisältöä ja seurauksia. Sitten on oppilaiden vuoro yrittää ymmärtää. Kun puramme kokeen löydöksiä, esiin nousee toki ikuisuuden innostusta mutta myös ne näkökulmat, joissa nimenomaan äärellisyys antaa ihmisen elämälle merkityksen. Kuolemattomina valinnoillamme ei olisi painoarvoa. Uhattomina elämä olisi sittenkin samantekevää ja rakkauden sitoumuksemme valjuja.

Seuraavaksi on testattava kuoleman filosofian menetelmälliset mahdollisuudet ajatuskokeella: kuvittele oma kuolemasi. Jotkut tohtivat jakaa levollisia, romanttisia, traagisia ja elokuvallisia näkyjään. Lopulta oppilaat päätyvät huomaamaan, että yrittäessään astua olemattomuuden alueelle he ovat edelleen tarkkailijoina mukana kuvittelussa. Fenomenologia tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle. Se kuvaa ihmisen kokemuksia ja niiden rakentumisen ehtoja. Ajatuskoe johtaa oivaltamaan, kuinka kuoleman fenomenologia on liki ylitsepääsemättömissä metodologisissa ongelmissa, sillä kuolema asettuu kokemuksien tuolle puolen. Ratkaisuna voisi rajata fenomenologian koskemaan toisten ihmisten kuolemaa. Vaan voimmeko tällöin todella omakohtaisesti ymmärtää kuolemaamme?

Olemattomuus on yksi perustavista tarinoista kuolemasta. Sitä meidän on käsiteltävä jo ihan siksi, että sen äärellä ahdistumme. Fenomenologinen tutkimus on sittenkin mahdollista, kun analysoidaan ihmisen omakohtaista suhdetta kuoleman tapahtumaan sekä olemattomuuteen. Ennen seuraava askelta palautamme mieleen aiemmilta, eksistentialismia käsitelleiltä tunneilta suhteiden perustyyppejä. Muistamme Jean-Paul Sartren ja Samuel Beckettin romaanien lamaantuvat sankarit, joille kuolema on niin absurdi, että siltä on piilouduttava. Muistamme myös autenttisuuden filosofian ja Martin Heideggerin sattuvan kuvauksen ”kenestä tahansa” (das Man), joka palaa jokapäiväiseen varmuutensa siitä, että on turvassa olemattomuudella.

Filosofian tyylillisen moninaisuuden näyttämiseksi luen oppilaille katkelman Heideggerin teoksesta Oleminen ja aika. Kielen vaikeudesta huolimatta ”kuolemaa kohti oleminen” on ymmärrettävissä paitsi tietoisuuden tilana, myös aitona olemisen muotona, intohimoisena tarttumisena elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin. Autenttisen kuolemasuhteen piirteistä painotankin oppilaille juuri elämänprojektin valintaa. Luokkahuoneeseen tuodun kulttuurikritiikin on tarkoitus osua: meillä on sisäinen taipumus langeta helppoihin mahdollisuuksiin – viihdyttää itseämme hajamielisesti älypuhelimella – ja laiminlyödä tavoitteemme. Lukiosta valmistuminen kelpaa elämänprojektiksi.

Tässä kohtaa oppilaat ounastelevat, että eksistentiaalinen suhtautumistapa kuolemaan Heideggerin positiivisena autenttisuutena jää kurssimme päättäväksi elämänohjeeksi. Vaan onko kuolematietoisuudessa eletty elämä täysiarvoisen elämän välttämätön ehto? Ehdotankin, että kuolematietoisuuden edut voitetaan vain, jos on mahdollista käsittää itse kuolema vähemmän pelottavana ja ahdistavana. Mahdolliset hyvät seuraukset liittyvät kysymykseen kuoleman luonteesta. Olisiko meillä sitten muita strategisia tapoja suhtautua kuolemaan?

Yliluonnolliseen todellisuuteen perustuva tapa hyväksyä kuolema löytyy jo Platonin Faidon-dialogista. Siinä Sokrates kuvailee sielun vapautumista kuolemassa portiksi korkeampaan todellisuuteen, sielujen valtakuntaan, jossa viisaus on puhtaimmillaan. Tätä voi nimittää metafyysiseksi kuolemasuhteeksi. Sillä on ollut aikansa filosofian historiassa, mutta nyt metafysiikka yliluonnollista koskevana filosofisena oppina saattaa olla tullut tiensä päähän. Puhun oppilaille lämpimästi kirkoista ja temppeleistä, mutta huomautan pahoitellen, kuinka vaikeaa metafyysistä lähestymistapaa on toteuttaa tämän päivän filosofian osana.

On seuraavan tekstinäytteen vuoro. Tutustumme piisamirottaan teoksessa Muumipeikko ja pyrstötähti. Filosofina piisamirotta riippumatossaan ei edes hae uutta tapaa ajatella kuolemaa, vaan paljon enemmän: uutta suhtautumista koko olemassaoloon. Piisamirotta on hyvin viritetty kyynikko, joka ei dramatisoi kuolemaa eikä ahdistu sen äärellä, sillä lopultakaan millään ei ole merkitystä. Suhtautumistapa pohjaa päätelmään, jonka mukaan kuolemanpelko saa osin voimansa uskostamme elämän, sen sisältöjen ja vaiheiden, korvaamattomuuteen. Hanskaamme kuoleman, sikäli kun opettelemme suhtautumaan viileämmin elämäämme.

Kyynisen suhtautumistavan ensimmäinen ongelma on kasvatuksellinen: haluammeko todella johdattaa itseämme ja muita tähän suhtautumistapaan? Onnistuneesti läpi vietynä kyyninen asenne varmasti toimii hämmentäessään elämän ja kuoleman välisen eron, mutta se vaatii meitä maksamaan tästä erittäin korkean hinnan. Luokallinen kyynikoita puistattaa. Toiseksi kyyninen lähestymistapa näyttää olevan johdonmukaisesti toteutettuna varsin haastava – myös piisamirotalle. Se on psykologisesti epäilyttävä ja tulee liian lähelle elämänkielteistä asennetta.

On tullut aika päättää kurssi cliffhangerilla. Filosofeina tarvitsemme mahdollisuuden tarkastella kysymystä kuoleman luonteesta ilman metafyysistä ulottuvuutta. Vihjaan analyyttisen lähestymistavan mahdollisuudesta. Siinä koetetaan luoda kokonaiskuva erityistieteiden tulosten pohjalta, mikä jo itsessään on riittävän kunniakas tehtävä filosofialle. Sitten kuoleman merkitys yksilöidään tämän kuvan pohjalta ja paneudutaan erityisesti niihin käsitteellisiin, kuoleman luonnetta koskeviin väärinkäsityksiin, jotka tuottavat ihmisille ahdistusta. Toivotan oppilaat tervetulleiksi abivuonna teoreettisen filosofian syventävälle kurssille. Siellä voimme määritellä ”kuoleman” suhteessa ”minään”, ”kokemukseen”, ”olemassaoloon” ja vaikka muotoilla eräät antiikin teesit modernin mielenfilosofian kielellä.

The End. Kaikki eivät riennäkään pois luokasta. Keskustelemme vielä vampyyreistä ja enkeleistä. Eräs opiskelija haluaa tietää käsitykseni minuudesta. Kerron vuolaasti ja hän nauhoittaa kaiken käyttääkseen juttujani teatteriprojektissaan. Viikon päästä olen lukenut oppilaiden koevastaukset. Myös tarjolla olleeseen 30 pisteen ”elämän ja kuoleman kysymykseen” on rohjettu vastata. Yksi erinomainen essee päättyy näin: ”Ihmiselämä kaiken tämän jälkeenkin jää mysteeriksi ja omasta mielestäni hyvä niin.” Viisauden rakastaja on ymmärtänyt, ettei lopullisia vastauksia tulekaan.