Blogi

Näyttämön magiaa – 8.luokan näytelmäjakso

Kirjoittanut 4.12.2019 No Comments

Steinerkoulussa luokkanäytelmillä on oma tärkeä asemansa, erilaisia luokkanäytelmiä on mahdollista toteuttaa jokaisella vuosiluokalla. Koulussamme perinteeksi on muodostunut, että viidennellä, kahdeksannella ja yhdennellätoista luokalla toteutetaan pidempi koko illan näytelmä, muilla luokka-asteilla näytelmät ovat usein vuodenajan juhliin linkitettyjä pienoisnäytelmiä rajallisen aikaresurssin vuoksi.

Kahdeksas luokka ajoittuu steinerpedagogisesti toisen ja kolmannen seitsenvuotiskauden rajalle. Tässä taitteessa tuttu opettaja, joka on ohjannut luokkaa omaan itseensä personoituvalla auktoriteetillaan useamman vuoden ajan, väistyy nuorten oman identiteetin murrosvaiheen jälkeen sivuun. Kun oppilas herää itse ajattelemaan ja ohjaamaan omaa toimintaansa, opettajan rooliksi jää lähinnä nuoren tiedonjanoa ruokkivana asiantuntijana toimiminen.

Luokkanäytelmä on pedagoginen työkalu, jonka avulla voi saavuttaa paljon enemmän kuin pintapuolisesti tarkastelemalla voi nähdä. Näytelmää ei valmisteta näytelmän tai yleisön vuoksi, vaan se on lopputuote yhteisestä luovasta prosessista. Prosessi voi olla monella tapaa onnistunut, vaikka lopputuote ei välttämättä saisikaan yleisöä haukkomaan henkeään.

Näytelmäprosessi sai alkunsa jo viime lukuvuoden puolella, kun esitin oppilaille kysymyksiä siitä, minkälaisen näytelmän he haluaisivat valmistaa. Itselläni oli muutamia näytelmäideoita valmiiksi mielessä, mutta kuunnellessani oppilaiden toiveita luovuin ideoista yksitellen.

Puskin päätä seinään monta iltaa, kunnes lopulta mieleeni juolahti erikoinen idea: Mitä jos käsikirjoittaisin näytelmän oppilaiden toiveiden pohjalta? Emme muokkaisikaan olemassaolevaa tarinaa, vaan luommekin jotain uutta! Mutta hetkinen: en ole koskaan käsikirjoittanut näytelmää?

Steinerkoulun opettajana voi todella yllättää itsensä. Kesälomalla näytelmän juoni syntyi kuin syntyikin kohtaus kohtaukselta siten, että kirjoitin muistioon ideoita sitä mukaa kun niitä juolahti mieleeni. Miljööksi valikoitui koulu, ympäristö joka on kaikille tuttu, tarinan keskiössä ovat kirjat, jotka symboloivat mystiikkaa, tietoa ja viisautta. Tarinan pääpahis rehtori Tette Selviä on epätoivoinen koulunjohtaja, joka turvautuu mustaan magiaan aluksi hyvää tarkoittaen, mutta sokaistuu vallastaan ja haluaakin orjuuttaa koko maailman alaisikseen. Loitsukirjana toimii ”Windows 95-manuaali”, halusin että tarinassa on piiloviesti. Opettelemalla digimaailman käytön voi hallita maailmaa ja myöskin orjuuttaa muita esim. luomalla koukuttavia mobiilipelejä, YouTube-kanavia, TikTok-videoita ym. sisältöä. 

Vaativat kirjat on teljetty tomuiseen kellariin, vanhan hajamielisen kirjastonhoitajan unohdetussa kirjastossa ei käy koskaan kukaan, ylipäätään älyllinen stimulointi on vaihdettu viihdyttävään hölynpölyyn ja kirsikkana kakun päällä lapset eivät enää osaa leikkiä. Kuulostaako tutulta? Ollaanpa rehellisiä: digiorjia ovat kotoisen Turkummekin kadut, fölit ja kodit pullollaan. Osa lapsista ja nuorista ei lue oikeastaan lainkaan kirjoja, koska ne eivät tarjoa välitöntä mielihyvää ja vaativat lukijalta pitkäjänteistä keskittymistä sekä omaa mielikuvitusta.

Tarinan rakenne oli kirkastunut. Syksyn alussa pyysin jokaista oppilasta kertomaan kuinka vaativan roolin he haluaisivat. Osasin arvioida melko hyvin ennalta kunkin oppilaan toiveen, mutta muutaman poikkeuksen johdosta päädyin vielä muokkaamaan käsikirjoitusta hieman.

Pidin salaisuuden ja jännityksen verhoa näytelmän yllä, kunnes vihdoin kolme päivää ennen näytelmäjakson alkua jaoin oppilaille käsikirjoitukset tutustuttaviksi. Näytelmä sai oppilailta yllätyksekseni hyvin positiivisen vastaanoton, olin varautunut siihen, että saisin kuulla ”miksi sä tämmöisen kirjoitit?”- tai ”ei me tällasta haluta esittää!” -kommentteja.

Jakso käynnistyi, vain 17 koulupäivää ensi-iltaan ja pahus, syyslomakin välissä. Riittääkö aika? Katsotaan!

Määrittelimme yhdessä jaksolle tavoitteet, tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui yhdessä tekeminen. Kukaan ei voi lavalla näytellä toisten puolesta, jokaisen on kannettava oma kortensa kekoon, jos pyrkimyksenä on onnistunut lopputulos. Jokainen näyttelijä luo omalla suorituksellaan kontrastia vastanäyttelijöihinsä. Tuo kontrasti on se tekijä, joka parhaassa tapauksessa nostaa kaikkien roolisuorituksia vielä pykälää vakuuttavammiksi. Etenkin reagointi toisen hahmon toimiin tuo roolihahmosta esiin sellaisia piirteitä, joita ei repliikeistä käy muuten ilmi.

Kun asettuu toisen rooliin, kehittää omaa empatiakykyään, mutta samalla tulee väkisinkin tutkineeksi myös omaa persoonallisuuttaan.
Roolihahmo ja oma minä sekoittuvat usein vielä harjoitusprosessissa, mutta näyttämöllä oma minä pitää uhrata, jotta roolihahmo heräisi henkiin. Hahmo ikään kuin ”kuolee” jos näyttelijä reagoi lavalla asioihin omana itsenään.

Näyttämöllä roolihahmo on suojakuori, jossa pysyttelemällä lavalla voi tehdä mitä tahansa pelkäämättä. Monet ammattinäyttelijät kertovat jännittävänsä huomion keskipisteessä olemista kaikkialla muualla paitsi näyttämöllä. Näyttelijänä voi onnistua, vaikka ei olisikaan luonnostaan kovin ulospäinsuuntautuva, päinvastoin – voimakkaasti ulospäinsuuntautuneen voi olla hankala siirtää oman minän reaktiot sivuun roolihahmon tieltä.

Kohtausten opettelu, roolivaatteet, lavasteet, koreografiat, musiikki, valot.. Kaikki palaset olivat samanaikaisesti olemassa ja täysin levällään, koulunkäynnillisesti luokkanäytelmän valmistusprosessi on hallittu kaaos, jossa opettajan on annettava oppilaille paljon vastuuta. Ammattiteattereissa ei juuri koskaan valmisteta esityksiä näin nopeasti, siten että harjoitusten alkaessa ensi-iltaan olisi alle kuukausi aikaa.
Viidennen luokan näytelmissä vanhempien apuun voidaan turvautua, mutta kahdeksannen luokan näytelmä on oppilaiden itsenäisen työskentelyn juhlaa. Opettajan stressitasot saattavat kuitenkin olla koholla ja työviikko voi hektisimmillään venähtää lähes 60-tuntiseksi.

Kenraaliharjoitusta edeltävänä harjoituspäivänä ohjaajan tulee erään perinteen mukaan huutaa näyttelijöille, jotta nämä vielä työskentelisivät lujempaa ja kenties ylittäisivät itsensä. Päätin kuitenkin olla huutamatta, kerroin oppilaille että he voivat kuvitella minun huutavan heille asiat mitkä seuraavaksi sanon. Seuraavana päivänä kenraaliharjoitus ei mennyt hyvin, pahus, olisiko sittenkin pitänyt huutaa? Toistuvat repliikkien ja lavalle tulojen unohdukset leimasivat harjoitusta. Mitä tästä oikein tulee?

Ensi-ilta ja kaksi esitystä menivät kuin taianomaisesti täysin nappiin, kuiskasin vain yhden repliikin yhdessä näistä kolmessa esityksessä. Mitä ihmettä juuri tapahtui?

Opettajuuden tähtihetkiä ovat mielestäni ne hetket, jolloin oppilaat loistavat kirkkaimmin.

Tuota hehkua ei halua sammuttaa, vaan päinvastoin sitä tekee mieli ruokkia ja lietsoa kaikin mahdollisin keinoin.

Mikään ei korvaa sitä tunnetta joka valtasi minut tämän kaiken jälkeen, kun näyttämövalot olivat sammuneet viimeisen kerran. En iloinnut omasta onnistumisestani opettajana, vaan olin täysin haltioitunut siitä, minkälaisten nuorten kanssa olen saanut kulkea useamman vuoden! Olen saanut olla etuoikeutetussa asemassa tukemassa heidän kasvuaan.